Kissojen esittely

Tytti:
vanharouva, syntynyt v. 1991 maalaistalon navettaan, josta se sitten adoptoitiin meille noin 4 viikon ikäisenä. Ei se reppana osannut edes syödä, joten toimin sen varamammana ja syötin sitä alkuun tuttipullosta.

Tytti on kokenut kovia. Noin puolivuotiaana sitä puri saksanpaimenkoira Rambo ja luulimme, että se oli Tytin loppu. Mutta ei, vaikka vatsassa oli muutama reikä, niin sisuskalut eivät olleet vahingoittuneet ja pikkuhiljaa Tytti siitä toipui. Vatsa jäi muhkuraiseksi, mutta ei haittaa.

Kerran se joutui jonkun metsäneläjän hampaisiin reissullansa ja sai päähänsä pahan haavan. Onneksi silloin oli julma pakkanen (ainakin -30), joten haava ei ollut tulehtunut, kun se parin viikon reissun jälkeen kotiutui. Luulin sen jo kuolleen kun tavan vuoksi vielä sitä huutelin, jolloin kuulin hennon äänen pellonlaidalta. Aloin kutsumaan sitä ja sieltähän se tuli, metri kerrallaan, hankea pitkin.

Nykyään se on boss. Sitä ei pomota kukaan eikä mikään. Hasson yrittäessä se lämäyttää salamannopeasti Hassoa turpiin. Joskus nuorempana se ajoi naapurin koiratkin pihaltamme.

Tytti on minun oma kaverikissani.

Mönkäre:
äitikissa, kyläluuta, ruususuu, juttelija.
Mönkäre tuli meille joskus vuonna 1999 naapurikylästä. Näin sen kerran puunostomatkalla kuikuilemassa ovenraossa ja sanoin isännälle puolileikilläni, että tuon kissa haluaisin. No, ei kauankaan, kun isäntä kaahasi mersullaan pihaamme ja toi muuassaan kissan. Kolme päivää se sitten lymyili milloin missäkin ja kävi vain yöllä tutkimusmatkoillaan. Onneksi se kesyyntyi ja siitä tuli sydänkäpy.

Nykyään se karkailee ja on poissa viikkokausia. Hirveä hätä. Mutta aina se on kuitenkin kotiin tullut ennenpitkää. Pari kertaa se on loukkaantunut reissullaan. Ensimmäisellä kerralla sillä oli 10 cm haava jalassa ja nyt toisella kertaa kantapäässä reikä, josta paistoi luu.

Mönkäre on suulas kissa. Se vastaa aina kun sille puhuu. Moikkaa aina kun sen näkee.
Hirveän suulas.

Suti:
uros, Mönkäreen poika, Hasson paras eläinkamu, halikissa.
Suti syntyi meidän olohuoneessa pentulaatikkoon v. 2000. Viisi niitä oli kaikkiaan ja Mönkäre hyvä äiti. Minä halusin jättää tuon punaisen kissan itselleni. Muut muuttivat kotoa pois, pitkin Suomea, kaksi Helsinkiin asti.

Suti on kiltti kissa. Tyttärentyttäreni Nea kantoi sitä tuntikausia molempien ollessa pieniä. Suti ei ikinä käyttänyt kynsiään, ei pyrkinyt Nean sylistä pois, kauniisti vain pyysi mouruamalla vapautusta Nean kyydistä. Nea kantoi Sutia niin kauan kunnes Suti kasvoi isoksi, eikä Nea enää jaksanut sitä kantaa.

Suti yrittää välillä pieksää vanhaa rouvaa, mutta vielä on Tytti pitänyt puolensa.
Tytti ei pidä kissoista, luulee vissiin olevansa koira :)