Orkidea

Minulla on ollut näitä kaunottaria parin vuoden ajan. Ensimmäisen orkidean olen onnistunut tappamaan. Viime talvena pidin sitä varmaan liian kuivana, joten se otti ja kuoli. Aivan ihana valkoinen orkidea, harmittaa.

Toisen ostin reilu vuosi sitten ja sen olen saanut säilymään, vaikka tein sen mokan, että katkaisin sen kukkavarret kukinnan jälkeen. Se on ollut minulle vihainen jo vuoden, mutta nyt se kasvattaa uutta kukkavartta. Vielä kun se kukkisi, niin vau...

Viime äitienpäivänä mieheni yllätti minut ja toi minulle kukan, orkidean. Tässä alkusyksystä se pudotti kaikki kukat ja kuivatti kukkavartta, mutta nyt se työntää nuppuja niihin puoleksi kuivaneisiin varsiin.

Ostin kolme orkideaa alennusmyynnistä kuukausi sitten, nuo kukassa olevat. Kuinkahan kauan saan ne säilytettyä hengissä :o

Pitäisi kai hankkia niille lasinen kasvikaappi. Jos nyt tämä "harrastus" tästä kasvaa, niin sitten.

Talavi tulloo

vai tuleeko? Vettä sataa ja sataa ja sataa... Tuntuu ihan siltä, että kaikki maailman vesi taivaalta on pakko tiputtaa maahan just nyt.
Liekö kyse paljon puhutusta ilmastonmuutosilmiöstä, teidä häntä.

On ollut vähän kiireitä, työttömällä :) On sukututkimuskurssia, posliininmaalausta, järjestötehtäviä ym. ym. Viimeiksi "tehtailimme" kylällä hirvipeijaiset.

Minulla on ollut mattokangas puissa nyt pari vuotta. Matto jäi tekemättä, kun loukkasin käteni kaksi vuotta sitten sirkkelissä. Nyt kokeilin, että josko käsi kestäisi maton loppuun kutomisen ja yllätys, yllätys, se kestää. Eli sekin keskeneräinen homma on nyt "hanskassa".

Tämä pimeys vain aikoo masentaa. Kun lumi sataa maahan, niin tulee valoisampaa ja mielikin virkistyy. Ei ole enää sellaisia ihania syysilmoja, kun on pieni pakkanen ja ilma on kuulas, sellainen että se ihan rapisee.

Masennusta torjuen täytän päiväni tekemisellä, vaikka joskus tekisi mieli jäädä aamulla sänkyyn ja vetää peitto korviin. Että sellaista...

Mattia niin ikävä...

Kuuntelen Il Divoa, muistelen Mattia ja itken yksin kotona. Viime yönä luulin, että Matti-enkeli tuli Doorista noutamaan koirien taivaaseen, missä, kuten Iita sanoo, mopsitkin tuoksuvat mansikoilta.

Jotenkin heräsin kahden maissa yöllä ja huomasin, että Dooris oli kakannut laittialle ja istui vesikuppinsa vieressä. Ajattelinkin viedä sen ulos ja niin lähdimme peräkanaa marssimaan ulko-ovea kohti, kun Dooris sai jonkin kohtausken eteisessä. Ensin se alkoi yökkimään ja oksenti, sen jälkeen se kaatui kyljelleen ja sätki ja parkui, pissi alleen. Siinä jo luulin, että nyt Dooris kuoli, mutta niin se vain nousi siitä ylös ja meni takaisin koriinsa.

En sitten saanut unta koko yönä, kun vain vahdin sitä. Jossain vaiheessa se kävi juomassa ja aamulla se oli väsynyt, mutta muuten ok.
Kannoin sen ulos tarpeilleen ja iltapäivällä se sitten jo söi ruokansa, kupin tyhjäksi.

Se on niin pieni ja kevyt, niin suloinen. Olen kuitenkin päättänyt, etten sure sitä ennakkoon. Vietämme näitä päivä kuten ennenkin. Suru tulee sitten, kun sen aika on. Nyt suren Mattia, ruttuturpaa.