Kaksi uutta tähteä taivaalla

Kaksi tärkeää poistui elämästäni toukokuussa 2014. Mieheni jätti meidät vaikean sairauden murtamana ja kävi kaksi päivää myöhemmin hakemassaa Hasson mukaansa.

Et ole ikiunessa,
et ole poissa,
olet tuhat tuulta puistikoissa,
olet valon välke aallokossa,
olet timantti hankien loistossa.
Et jättänyt meitä, et ole vaiti,
olet lintujen laulu taivaalla,
olet kuiskaus viljapellolla,
olet henkäys rakkaasi poskella.
Jää hyvästi, rakkaani.

Suuria muutoksia on tapahtunut tänä kesänä. Muutto maalta kaupunkiin. Kaksikymmentä vuotta jäi vanhalle paikalle. En kuitenkaan halunnut enää yksin jäädä isoon taloon asumaan, vaan päätin muuttaa kaupunkiin. Yksin sekin, että en voinut katsoa puutarhani rappeutumista, koska en astmaltani enää pystynyt sitä hoitamaan. Yksin sekin, että en olisi kyennyt nurkkia korjailemaan ja niin täytyy omakotitalossa tehdä, että talo pysyy kunnossa.

Tämä oli hyvä ratkaisu. Nyt asumme Urkin ja Mönkäreen kanssa kivassa asunnossa lähellä kaikkia palveluita. Suti karkasi neljän päivän jälkeen muutosta ja sekin on yksi tarina, jonka ehkä kerron toisten.

En ole vielä kerennyt suremaan menetystäni kunnolla kaiken tämän tohinan keskellä, mutta nyt on aika surra, siis surutyö alkakoon.....

Ensimmäinen kesä ilman mopseja

Dooris pikkuinen nukkui pois omalla pedillään viime kesän loppupuolella. En ole pystynyt edes kirjoittamaan blogiin tästä asiasta, niin on ollut suru.
Nyt on Dooris Mattimopsin kanssa koirien taivaassa ja tuoksuu mansikoilta.
Minä niin toivoin, että Dooris saisi kuolla kotona ja niin siinä sitten kävikin. Ensin se alkoi oksentelemaan ja sitten lakkasi syömästä ja viimein juomasta. Pari vuorokautta siinä sitten meni, kun voimat loppuivat eräänä yönä ja Dooris kuoli.
En edes miettinyt eläinlääkärille menoa, koska se ei valittanut, eikä tuntunut olevan kivuissa. Heikkohan se oli viimeisen vuorokauden, tuskin pysyi jaloillaan. Sitten viimeiset tunnit se läähätti, tuliko lie ne kivut sitten viime metreillä.
Vielä pari päivää sitten kuulin mopsin kynsien rapinaa eteisestä kun istuin terassilla. Käännyin katsomaan, että sieltä se Dooris kohta tulee ulos aurinkoon lämmittelemään.

On välillä niin ikävä :(

Mattia niin ikävä...

Kuuntelen Il Divoa, muistelen Mattia ja itken yksin kotona. Viime yönä luulin, että Matti-enkeli tuli Doorista noutamaan koirien taivaaseen, missä, kuten Iita sanoo, mopsitkin tuoksuvat mansikoilta.

Jotenkin heräsin kahden maissa yöllä ja huomasin, että Dooris oli kakannut laittialle ja istui vesikuppinsa vieressä. Ajattelinkin viedä sen ulos ja niin lähdimme peräkanaa marssimaan ulko-ovea kohti, kun Dooris sai jonkin kohtausken eteisessä. Ensin se alkoi yökkimään ja oksenti, sen jälkeen se kaatui kyljelleen ja sätki ja parkui, pissi alleen. Siinä jo luulin, että nyt Dooris kuoli, mutta niin se vain nousi siitä ylös ja meni takaisin koriinsa.

En sitten saanut unta koko yönä, kun vain vahdin sitä. Jossain vaiheessa se kävi juomassa ja aamulla se oli väsynyt, mutta muuten ok.
Kannoin sen ulos tarpeilleen ja iltapäivällä se sitten jo söi ruokansa, kupin tyhjäksi.

Se on niin pieni ja kevyt, niin suloinen. Olen kuitenkin päättänyt, etten sure sitä ennakkoon. Vietämme näitä päivä kuten ennenkin. Suru tulee sitten, kun sen aika on. Nyt suren Mattia, ruttuturpaa.

Matin muistolle

Mopsipoika Matti. Siinä istuu tyypillisellä tavallaan. Matti on kulkenut mukanamme jo 12 vuotta siskonsa Dooriksen kanssa. Minä ne vastaanotin syntymän hetkellä ja nyt vein Matin viimeiselle retkelleen eläinlääkärille.

Matti sairastui aamulla ja niin oli vakava sairastuminen, että muuta ei ollut enää tehtävissä kuin helpottaa Matin viimeisiä hetkiä. Ei tarvinnut oman ruttuturpani kärsiä enempää eikä kauempaa (itkua, kyyneleitä).

Hyvästi rakas koirani. Sinua aina kaipaan ja mietin, että kuka nyt lämmittää jalkojani kylminä talvi-iltoina, kuka imuroi kanssani, kuka moppaa lattiat kanssani, kuka laittaa sapuskaa kanssani.
Matti oli aina mukana touhussa. Aina siellä, mihin päin jalkojani aioin siirtää, oli tietenkin Matti. Kesäisin puutarhan hoidossa mukana, tiellä, sanoisi joku. Mutta minä en kokenut koskaan Matin mukanaoloa haitaksi. Minusta se vain oli niin Mattia.
Voi Matti!

Aki Vilkamaan muistolle

Aki Vilkamaa, Rajuilma, siskoni pojan isä.

Minä en ole tavannut Akia 20 vuoteen. Pitkä aika olla tapaamatta ihmistä, jolla on ollut joskus merkitystä elämäämme.
En kuitenkaan sanoisi Akin unohtuneen. Elihän Aki Rane-Villessä ja tulee elämään jatkossakin. Akia jäi moni ihminen kaipaamaan, eniten varmaan hänen läheisensä.
Joukossa on kuitenkin myös meitä, joita hän ohimennen hipaisi ja jätti meihin jäljen. Minulle Aki jätti ihanan siskonpojan, siitä kiitollisena sanon Akille jäähyväiset.
(kuvassa Rane-Ville)