Hakumatka kesti koko päivän, mutta kannatti. Urho nukkui melkein koko ajomatkan, ensimmäiset pari kilometriä kuljetuslaatikosta kuului itkua, mutta sitten uni voitti.
Kotiin saavuttiin illalla 11 aikoihin ja alkoi tutustuminen talon asukkaisiin. Nimensä Urho muikaisesti pentu ei aristellu isoa saksanpaimenkoira Hassoa, ei kissoja, eikä uusia ihmisiä, vaan alkoi valloittamaan itselleen elintilaa (ts. ottamaan valtikkaa) heti ja samalla valloittamaan kaikkien sydämet.
Hasso meni aivan sekaisin, kuola vaan valui pitkin turpaa, kun se niin ihastui pentuun.
Nukkumaan meno hieman kesti, koska Urho oli nukkunut koko automatkan. Joskus sitten puolen yön jälkeen, iltapalan syötyään, alkoi yöpuulle asettuminen. Sohvalle olisi pitänyt mamman viereen nukkumaan, mutta ihmisäiti olikin aika lailla sitkeä ja laittoi pennun uudelleen ja uudelleen omaan koriinsa ja viimein pentu antoi periksi ja nukahti omaalle pedilleen.
Ja näin alkoi meidän yhteiselämämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti